Metsään meni

Maaliskuun alkupuoli on ollut älyttömän rankka. Ei sillä, että olisin aamusta iltaan huiskinut itseäni väsyksiin. Raskasta on ollut, koska oon joutunut tappelemaan kipeytyneen polven kanssa.

Probleema tuli täysin puskista pian viimeisimmän treenipostaukseni jälkeen. Harjoitusjakso sujui älyttömän hyvin, mutta ihan vikan treenin loppuverrassa (!) tunsin kipuilua ja kiristystä polven seudulla. En kuitenkaan keskeyttänyt verryttelyä, vaan ajattelin, että kyseessä on joku tavallinen pikkunipistys. Sellaisiahan nyt silloin tällöin tulee ja menee. Pari päivää tän treenin jälkeen vedin vielä juoksuvalmennuksen, jossa myös itse hölkyttelin alku- ja loppuverrat. Tällöin sattui jo kovasti, mutta uskoin, että vaiva hellittää kevyen harjoitusviikon ansiosta päivässä tai parissa.

Ei hellittänyt. Kävelykin muuttui vaikeaksi. Lääkäri määräsi lepoa ja tulehduskipulääkkeitä. Koipea avattiin fyssarilla. Polvi vaan ei osoittanut paranemisen merkkejä ja seuraavaksi otettiin magneettikuvat. Täysin selkeää syytä kipuun ei kuvienkaan perusteella löytynyt, vaikka konsultoimme useampaa lekuria. Huh sinänsä, ettei polvessa ainakaan ole siteitä tai muita rikki! Todennäköisimmälle vaikuttaa, että probleemana on ylirasittunut ja tulehtunut quadricepsjänteen patellainsertio.

Aika uskomatonta, mutta tämä on mun uran ensimmäinen täysin selkeä ylirasitusvamma. Jälkiviisaana on helppo nähdä, että homma oli kyllä menossa aika kovalla ylinopeudella päin metsää eli jostain joku paikka olisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin pettänyt tai sitten olisin muuten vaan väsähtänyt pahasti. Levon tarvetta on äärettömän vaikea huomata, kun treeni kulkee ja motivaatio on huipussa. Onnistuin myös paikoin peittelemään väsyä ja siten puijaamaan valmentajaa. No, onhan huippu-urheilussa silloin tällöin kokeiltavakin rajoja... Heh, heh.

 

Ikävää vaivassa on, että se tuli yhdistelmänä juoksusta, pyöräilystä ja lihaskuntotreenistä eikä oo niin juoksuspesifi kuin monet vammat. Tämän takia en voinut kahteen viikkoon treenata jalkoja millään tavalla. Huono homma tässä vaiheessa vuotta! Tällä hetkellä onneksi sentään kevyt puolen tunnin pyöräily menee kivutta. Mutta normitreenin pariin on turha kuvitella vielä palaavansa. Pään kannalta raskasta on myös se, että tulehduksen vaatimaa rauhoittumisaikaa on vaikea arvioida.

 

No, onneksi satun olemaan triathlonisti, jolla uinti on se heikoin lenkki. Niinpä maaliskuulle tuli nyt jopa suunniteltua tiukempi uintipainotusjakso. Pääasiassa olen tosin joutunut uimaan hihattomalla märkkärillä ja normaalia kevyemmillä potkuilla, mutta itse asiassa just potkujen keventäminen on se, mitä olemme halunneet mun uintitekniikassa muuttaa. Eli ehkä tästäkin vastoinkäymisestä on vielä revittävissä jotain positiivista.

 

Nyt täytyy vaan tsempata ja laittaa kaikki energia polven paranteluun. Onneksi on olemassa monia rohkaisevia esimerkkejä urheilijoista, jotka ovat vammojen sotkeman harjoituskauden jälkeen vetäneet uskomattoman loistavan kisakauden. Kiukuttavaa tämä ylimääräinen lepäily silti on!

 

Kaikenmoisia konsteja koipeen on koitettu. Myös Jemi on yrittänyt parhaansa ;)